IRC-Galleria

batiboe

batiboe

On my way.Welcome to see me this day...

Selaa blogimerkintöjä

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Taistelu Balrogia vastaan. Osa 2/X.Tiistai 10.03.2009 14:00

Matkalla Grulin luolaan.

Takanani pimeys nieli maiseman sekä taivaltamani pitkän yön (Moriassa on ikuinen yö, lukuunottamatta vuoren juurille tehtyjä kanavia joissa laavaa ohjaillaan mihin milloinkin. Polun raoista pilkistävä kajastus muistuttaa hieman ulkomaailman auringon valoa.). Onnekseni juoksevat vartijat soihtuineen eivät olleet nähneet mihin suuntaan olin lähtenyt sillan jälkeiseltä keskusaukiolta josta johtaa valtatiet jokaiseen ilmansuuntaan (joita rohkeiden tutkimusmatkailijoiden piirtämän Morian kartan mukaan on 36). Sieltä täältä kaikuvat huudot pitivät minut silti liikkeessä. Tasaisin väliajoin raot maassa olivat niin isoja (ikäänkuin tarkoituksella tehtyjä, peikonaskeleen mittaisia.), että jouduin pysähtelemään tuon tuosta. Usein ongelma näytti olevan paljon suurempi kuin miksi se pienen hengähdystauon jälkeen osoittautui. Opin nopeasti ymmärtämään luolan väen tapoja rakentaa tunneleita. Raot, välit, pudotukset (miten kukin niitä haluaa kutsua) olivat ensinnäkin hyvin syviä. Niissä ei ollut piikkejä pohjalla (toisin kuin matkallani tapaamaan Persian Prinssiä..), koska niistä näytti pohja puuttuvan kokonaan. Sadan askeleen pudotuksen jälkeen olisi kiireellisempi kulkija saanut koskettaa koko olemuksellaan monituhatasteista magmaa taikka sitten vaihtoehtoisesti pudotus näytti jatkuvan ikuisuuteen joka tässä tapauksessa oli musta. Laavavirtojen valaisemissa ansoissa (jos niitä sillä nimellä voi kutsua) oli helpompi erottaa örkinlevyiset, alaspäin viettävät portaat. Portaat johtivat noin kolmenkymmenen jalan verran alaspäin pienelle, kolmen örkin levyiselle tasangolle jonka toisella sivustalla oli useimmiten syvennys tai isompikin luola. Joissain näistä levähdyspaikoista -päätellen useimmiten keskellä sijaitsevasta kivipöydästä ja makuualustoista (jotka nekin oli tehty kivestä, niinkuin melkeen kaikki Moriassa)- oli merkkejä seinillä. Kaikista tärkeimmäksi tienviitaksi näin kuitenkin jokaisen luolan suulla olevan merkin joka oli sama kuin Balrogin minulle antamassa kivessä. Kun saavuin kolmannenkymmenennenviidennen luolan pöytään syödäkseni ja juodakseni niukasti repussa jäljellä olevia eväitä nukahdin.

Pitkän matkan taivaltaneena ja täysin keskittyneenä joka hetkeen Moriassa piilevän, tuntemattoman vaarantunteen uuvuttamana nukuin silti ihmeen sikeästi nähden unia kotikonnuista. Leikeistä pihalla ja pallopeleistä Hakuninmaan kiparin takana sekä uimisesta ja grillaamisesta lammella, unohtamatta snoukkareissuja paloheinään. Herätessäni tunsin jonkun vieraan henkilön läsnäolon. Ensiksi säikähdin (tottumuksesta Moriassa vallitsevaan ilmapiiriin joka oli miltei koko siellä viettämäni ajan jollain tavalla painostava) mutta sitten huomasin tunnelman olevan rauhallinen ellei jopa turvallinen. Keräsin varusteeni (Viitta, ketunhäntäpäähine ja reppu joka sisälsi niukasti eväitä, tikarin sekä rakkaan Nokia - N96 matkapuhelimeni joka ei tosin toiminut -ei sillä etteikö kenttää olisi saattanut olla, itseppähän sen seinään heitin...- Balrogilta saamani kiven olin toki pannut visusti taskuun.) ja kävelin luolan suulle. Tasanteelle oli saapunut joukko kulkijoita. Huput syvällä päässään (tai toisinpäin) he istuivat nuotion äärellä jutellen niitä näitä, kukin vuorollaan hiljaa kuiskaten. Yksi kulkijoista nousi ylös ja kääntyi minuun päin. "Sinun täytyy olla eksynyt. Et näytä yhtään Morialaiselta."-Kulkija katsoi hupun sisältä tuimalla katseellaan. Pimennossa en kasvojansa erottanut mutta käsien ottaessa kiinni leukaluistani tunsin örkin paksun, vihertävänruskean nahan kosketuksen ensimmäistä kertaa ihollani. Pitkän tarkastelun jälkeen örkki kutsui minut istumaan nuotion ääreen.

Ateria oli valmis. Kaikessa hiljaisuudessa yksi kulkijoista nousi ylös ja käveli portaille asetettujen aterimien sekä kolpakkojen luo. Täytettyään kolpakot leilistä kaatamallaan juomalla sekä tarjottimet nuotion antimilla hän alkoi tarjoilla. Ja kuinka hienosti hän sen tekikään. Jokaiselle osallistujalle (meitä oli minun ja 'kokin' lisäksi neljä) tämä huppupäinen, pieni mutta pullea hahmo (nuotion loimutessa oli vaikea nähdä tarkempia yksityiskohtia.) tarjoiltiin omalla tavallaan. Hän näytti tietävän miten tarjoilla kaikille. Kolmas minusta oikealle halusi kolpakon vasempaan käteensä ja tarjottimen syliinsä. Seuraava laittoi molemmat maahan ja asettui risti-istuntoon aterioimaan. Henkilö vieressäni meni luolaan pöydän ääreen kokin kanssa. Itse pidin tarjoittimen sylissäni ja kolpakon maassa. Istuin polvenkorkuisella kivellä.

Kaikki muut olivat syöneet lukuunottamatta minua ja vastapäisessä nurkassa polvenkorkuisen kiven päällä istuvaa örkkiä jonka tunnistin olevan sama jonka vahvan katseen olin kohdannut silmästä silmään ennen aterioimista...

Taistelu Balrogia vastaan. Osa 1/X.Torstai 05.03.2009 18:20

Ensio Guidosta ei ollut minulle vastusta joten heitin kirveen kaivoon ja jatkoin vertaiseni vastustajan etsimistä. Tietäjän sauva kädessäni kuljin polkua monien vaiheiden kautta Morian ikuiseen pimeyteen.

Vuorien alla, syvyyksissä hehkui pahan ruumiillistuman palavat silmät. Ylittäessäni siltaa sain kuitenkin huomata voimani ehtyneen. Sauvani katkesi eikä loitsutkaan enää auttaneet. Olin yksin ilman taikoja, ilman sauvaa, ilman mitään, selälläni maaten. Balrog nosti hehkuvan kätensä ja aikoi liiskata minut kuin kärpäsen vasten ikkunaa. Suljin silmäni, toivoin parasta, turvasin uskooni, pelkäsin pahinta. Mitään näistä ei kuitenkaan tapahtunut. Balrog alkoi puhua. Kivet tärisivät maassa, silta alkoi rakoilla, kiviä tippui katosta. Hänen äänensä muistutti hyvin matalaa rummutusta.

Balrog huusi minulle vihaisena tulta suustaan puuskuttaen, että olin tullut hänen kotiinsa luullen olevani jonkinsortin Velho jolla on supervoimia. Hänen mielestään olin katsonut aivan liikaa televisiota ja huumeidenkäyttöni oli saanut minut vainoharhaiseksi. Itsehän olin aivan toista mieltä ja kysyin miksei hän taistele minua vastaan?.Hän kertoi minulle ettei hänellä ollut aikomustakaan tehdä minulle pahaa, korkeintaan ehkä häätää pois luolastaan jotta saisi taas olla rauhassa. "Eihän sinusta olisi ollut vastusta. Uhoat poika nyt liian isolle miehelle. Kerjäät vain verta nenästäsi."
Tämän kuullessani nousin ylös ja heitin edessäni jököttävää laavapäätä kivellä suuhun. "Kiitos." -sanoi Balrog, "Lempikiviäni.". Katsoin suu auki, silmät ymmyrkäisinä kun Balrog tyytyväisenä, tulta nenästään tuhnutellen mutusteli poskeensa laavakiven jos toisenkin. "Helvetin hyvää.."-hän mutisi. Muutaman tulikivenkatkuisen röyhtäyksen jälkeen hän yritti syödä puisen sauvani. Rakas, tosin katkennut tietäjänsauvani katosi tuhkana pimeyteen ennenkuin tulihirviö ehti sitä edes maistaa. "Ei vieläkään."-Balrog tokaisi ikäänkuin pettyneenä suoritukseensa. "Ulkomaailmasta tulleet vieraani ovat usein jättäneet tänne puisia esineitä. Olen saanut tyytyä vain niiden katselemiseen. Kuitenkin pikkuhiljaa olen oppinut pitämään niitä kädessäni. Odotan innolla sitä päivää kun saan maistaa kanadanvaahteraa ja Oi, sitä supisuomalaista koivua.". "Toi Balrog on kyllä aika Gay." -ajattelin mielessäni. "Puhuukin kuin joku v***n hihhuli". Päähäni osui kivi. Ajatusvirtani katkesi. Tulimörkö HÖHÖTTI kuin pullea pikkupoika ritsalla naapuria ampuessaan. Sitten hän taas vakavoitui.

"Sinä ajattelet aivan liikaa."-Hän sanoi ja heitti minua uudestaan kivellä. "Tekisit enemmän.".

"Niinhän minä teenkin. Nytkin tulin nitistämään Saatanan."-Vastasin ja heitin kivellä takaisin.

Balrog kouraisi kiven suuhunsa ja jatkoi: "Ymmärrän, että ajattelet ja ehkä myöskin teet paljon mutta miksi olet noin helvetin ilkeä?". "Kuinka niin ilkeä?"-kysyin."Ja sinähän se helvetissä asustat!"-huusin perään.

"Heitit minua kivellä ja teit sen vahingoittaaksesi ellet jopa tappaaksesi. Ja korjatakseni virheesi, minä en asusta ketään. Minä asun Morian kaivoksessa mutta sen laajuudesta ja yhteydestä muihin maailman kolkkiin sinulla ei ole mitään hajua."

"Sinä olet paha. Elät pimeässä. Istut örkkien kanssa juoden oksettavaa mukajumaltenjuomaasi. Öriset. Sihiset. Haiset oksettavalta. Tom Bombadil Vanhassa metsässä taas on hyvä. Hän hoitaa puita ja kasveja muita, runoilee, laulaa sekä soittaa, vaimoaan Voivaliinia hellyydellä hoivaa. Varmasti Bombadilkin haluaisi sinun katoavan ikuisesti maan päältä."-huusin vastalauseena Balrogin naurettaville jutuille.

"Ensinnäkin, hyvä ystäväni, olemme nyt maan alla ja toiseksi.. Kyllä, asun pimeydessä mutta voin valaista koko Morian yhdellä henkäykselläni. Örisen ja sihisen myös, Mutta minun hyvät ystäväni, niin örkit, luolapeikot kuin myöskin hiidet pitävät kuumuudesta ja kovuudesta. Hoivaan kiviä ja teen vuoren juurille puroja jotta vesi ja laava kiertäisivät hyvin kaikista vaikeimmissakin paikoissa. Ja kolmanneksi, hyvä ystäväni, Bombadil on myös minun ystäväni. Jos kuljet ensin läntistä valtatunnelia pitkin viikon matkan ja käännyt sitten luoteeseen ja jatkat viiden yön verran pääset ulos hautakeroilta. Siellä me ensi kerran Bombadilinkin kanssa tapasimme..." "Ja Kyllä! olen nähnyt auringon, taivaan, meret, linnut ja ihmisiäkin. Ja Kyllä! Minullakin on mielitiettyni."

Olin aivan hämilläni. Olin aina ajatellut ettei Bombadil voisi edes katsoa tällaiseen hirviöön päin."Mutta mikset sitten jäänyt maan päälle?"-kysyin.

Balrogin katse oli tummanpunainen ja syvä. Hän katsoi minuun.
"Niinkuin Bombadililla vanhan metsän hoitajana, myös minulla täällä maan alla on velvollisuuteni hoidettavana ja perheeni..Miksi jättäisin perheeni? En ole ainut kaltaiseni niinkuin ei myöskään Puuparta ole ainut entti. Voimme vierailla silloin tällöin tapaamassa toisiamme, vuoroin vieraissa, kuka kenenkin luona. Silti kaikki me pidämme oman alueemme kunnossa ja ainakin tähän asti olemme päässeet sopuun pienistä kärhämistä huolimatta."

"Olet siis tavannut Puuparran?"
"Kyllä olen. Mainio kaveri... Tosin niin hidas puhumaan, että välillä lähettinä ollessani teki mieli läväyttää oikeen kunnolla oksat poikki, puut pinoon ja vanhalle Ruthgordille lämmikkeeksi."

"Etkai puupartaa lyönyt?"
"No kyllä löin, vaikka vanha kunnon Ruthgord minua varoittelikin. Siinä lenteli nuori Balrog kuin tämä pieni kivenmurikka tuohon seinään." Balrog otti miehen mittaisen, muhkuraisen lohkareen kouraansa ja heitti sen luolan seinämään. Murikat lentelivät ja maa tärisi. Balrog naurahti ja näytti katoavan hetkeksi muistoihinsa.
"Hah.. Se oli sinulle ihan oikein. Mitäs kerjäsit verta nenästäsi. Olisit polttanut parran Puuparralta."-naurahdin. "Niin." Balrog heitti minua taas pienellä kivellä otsaan ja antoi tuiman katseen. "Vanhan Ruthgordin varoituksista huolimatta hyökkäsin Puuparran kimppuun ja sain oikeen kunnolla tuliseen kuonooni. Ilmeisesti minun oli tarve kokea se tulisen kantapään kautta sillä pidin 'Ruttista' vain hupsuna ja vanhana, himmenevänä tulikivenä joka eli yksin erakkona, syvällä syrjäisessä luolassaan. Isäni tapasi ottaa minut sinne mukaansa reissuillansa kun oli kovat ajat ja välillä muutenkin. Mutta niinkuin ei minun sinulle, ei myöskään Puuparran aikeena ollut tehdä mitään pahaa minulle, päinvastoin. En sitä silloin tajunnut, toisin kuin nyt, että astuessani ulkomaailmaan menetin osan voimastani sillä voimiani ei siellä välttämättä tarvita samalla tavalla kuin täällä luolastoissa ja rakkaiden vuorieni juurilla."

"Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä. Tiedätkö miksi sinä menetät voimasi?"-Kysyin.

"Yritin järkeillä sitä monta vuotta kunnes Puuparran jäkäläisen nyrkin ajattelu unohtui muun tekemisen ja elämän ohella... Eräänä päivänä kuitenkin kaikki muistui taas hyvin kirkkaana mieleen. Sain tehtävän mennä saattamaan vanhan Ruthgordin viimeiselle matkalleen luoteisluolastojen porttien kautta ulkomaailmaan."

"Mitä siellä tapahtui? Tarkoitatko nyt hautakerojen porttia mistä kerroit aikaisemmin?"- kysyin malttamattomana.

"Kyllä, juuri hautakerojen porttia. Sinne me matkasimme yhdessä. Ja saattojoukko oli hyvin kirjava. Vanha Ruthgord oli mysteerinen persoona. Välillä hän ilmestyi sieltä, välillä tuolta ja sitten häntä ei saattanut nähdä vuosikymmeniin (Balrogin kaltaisten olentojen elämä on pitkä). Tällä kertaa hänet nähdessäni Ruthgord näytti entistäkin kivettyneemmältä mutta silti edelleen niin jykevältä ja kunniakkaalta. Hupsuus oli karissut vuosien saatossa tai sitten ne olivat vain karisseet minun mielestäni."
Taas Balrog näytti uppoavan muistoihinsa mutta tällä kertaa palasi nopeasti takaisin jutun pariin.
"Bombadil oli odottamassa vaimonsa kanssa portilla. Ulkona satoi lunta. Oli talvi ja pimeää. Voivaliinin lyhty valaisi ympäristöä sinertävällä valollaan kuin kuutamoyö lumisessa pohjolassa. Oi.. kuin revontulet."

Hetken ajan Balrogin silmät hehkuivat kylminä. Punaisen hohkaavasta huoneesta tuli sininen. Kaksi luottovartijaa sillan kupeessa käänsivät katseensa kummastuneina Balrogiin päin. Toinen heistä lähti juoksemaan pohjoiseen menevää tunnelia pitkin. "Niin, anteeksi... mihin jäimmekään?"- edessäni seisova auringonlaskunsävyinen tuttavani köhäisi.
"Kerroit minulle Ruthgordista. Ja yhteisestä matkastanne hautakerojen porteille tapaamaan Tomia ja Voivaliinia."

"Niinhän se menikin. Kyllä. Mutta nyt... Olen kertonut liikaa. Sinun on mentävä. Ja nopeasti. Minä en ole tämän paikan kuningas enkä edes sotapäällikkö. Minä seurasin Ruthgordin jalanjälkiä. Loput kuulet Bombadililta. Ota tuo ja juokse. NYT!!!!"-Balrog painoi hehkuvalla sormuksellaan kiveen sinetin. "Tuonne päin. Päivän matkan päässä on Grulin Luola, tätä näyttämällä saat majapaikan."-Otin kiven käteeni ja katsoin kuinka Balrog katosi pimeyteen. Pohjoisesta tunnelista kajasti valoa juoksevien varjojen heijastuessa seinämiin. Kuulin huutoja. Juoksin kohti pimeyttä. Länteen. Kompastuin kiveen. Loukkasin polveni. Nousin pystyyn. Ja juoksin. Niin kovaa kuin pystyin...
« Uudemmat - Vanhemmat »